Beneath the Surface

Vaikka elämässä on sattunut menetyksiä, niin se elämä vaan jatkuu, tahtoi sitä tai ei. Kuten aikaisemmin kerroin, minusta tuntui ettei elämäni tästä enää voi jatkua. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Välillä toki tuntuu edelleen etten voi jatkaa elämääni samaan malliin ilman tärkeintä ihmistä maailmassa. Olen kuitenkin löytänyt liikunnasta iloa elämään sekä ystävistä. Nyt pääsin myös pitkästä aikaa töihin, joka tuo päiviin hieman tekemistä ja rutiinia. Myös kauan kadonnut itseluottamus alkaa pikkuhiljaa löytyä ja kasvaa uudelleen.

Joskus kun on ollut oikein hyvä päivä, saatan pienestäkin vastoinkäymisestä "romahtaa" ja kaikki on pilalla. Tai suren seuraavaksi sitä että minulla oli hyvä päivä, vaikkei äitiä enää ole. Syyllisyys hyvästä tunteesta on pahin. Paljon on vielä käsiteltävää, mutta en koskaan voi sanoa hyvästejä enkä hyväksyä asiaa täysin.
Välillä en myös muista, että minulla olisi koskaan ollut äitiä. Ja en muista että hän on poissa. Sitä aina hätkähtää, kun tajuaa ettei asia pyöri enää mielessä koko ajan.
Unet ovat antaneet minulle niin hyviä, kuin huonoja hetkiä. Siellä olen tavannut äidin monesti. :) Onneksi on unet, vaikka niiden näkeminen tekee kipeää!

Tämä talvi on ollut tosi surkea! Olisin kaivannut vielä muutaman viikon paukkupakkasia ja niitä metsälenkkejä talvisissa maisemissa kun puut ovat jäässä. You know?
Aion hakea yhteishaussa yhteisöpedagogin opintoihin, toivon mukaan aloittaisin opiskelut syksyllä Mikkelin suunnilla. Jospa saisin sen tällä viikolla aikaiseksi. Täytyy ensin selvittää, miten se keskiarvo toisen asteen todistuksesta lasketaan oikein... ;)

Päivä kerrallaan, kohti parempaa huomista!